Polisse (2011)

Naisista hermoromahduksen partaalla keskeisen teemansa rakentanut näyttelijä-kirjoittaja-ohjaaja Maiwenn nousi keväällä Cannesin festivaalien puheenaiheeksi. Särmikäs Poliss (nimen kirjoitusasu tulee Maiwennin oman lapsen kirjoitusvirheestä) on samaan aikaan intensiivinen ja yltiöpäisen improvisoitu, se pystyy ajamaan tiukan draaman ohituskaistalla ja horjahtelemaan sivuraitelle momentumiaan menettämättä. Isoa henkilökaartia pyörittävä Poliss survoo katsojan poliisin lastensuojeluyksikön jokapäiväiseen lihamyllyyn. Maiwenn on saanut raadollisesta aiheesta aikaan merkillisellä tavalla inhimillisen, koskettavan ja jopa kohottavan elokuvan. Ryhmän kuvaus on niin intensiivistä. Raskas työ vaatii raskaat huvit. Tiimin jokainen jäsen on eroamassa, aloittamassa uutta suhdetta, tai muuten vain takki auki. Erityisesti kannattaa pitää silmällä Joeystarrin levotonta ja sydäntäriipaisevaa roolisuoritusta ryhmän kuumapäisenä mutta sydämellisenä sieluna. Maiwenn itse esittää valokuvaajaa, joka tulee sisäministeriön määräyksestä seuraamaan lastensuojeluyksikön työtä, eli seuraa näitä kaduille ja kujille kaikkein häijyimpiinkin hetkiin. Tarina taiteilee yleisen ja yksityisen rajoilla. Joeystarr on siviilissä putkareissuistaan tunnettu, poliisista räyhäävä Ranskan eturivin räppäri, joka näyttelee nyt poliisia. Joeystarrin ja Maiwennin henkilöhahmojen välillä //SPOILERWARNING// leimahtaa suhde, jonka kuvaamista on saattanut helpottaa – tai hankaloittaa – se että arvon artistit ovat olleet jo pitkään pariskunta. Poliss hätkähdyttää railakkaalla ja äärettömän epäkorrektilla huumorilla. Toisen käsikirjoittajan Emmanuelle Bercot´n (Backstage –elokuvan ohjaaja) mukaan hillitön nauru on ryhmän käsittelemien rumien aiheiden ja poliisin kuluttavan työtaakan välttämätön vastapaino, ei tuollaista elämää muuten kestäisi. Maiwenn vietti runsaasti aikaa kaduilla, etulinjassa poliisin kanssa, ennen kuin kävi käsikirjoituksen kimppuun. Yksikössä on runsaasti naispoliiseja, mutta Maiwenn ei pelaa kummankaan sukupuolen ehdoilla. Todenmakuiset henkilöt ovat fiktiivisiä, vaikka tarina sisältää todellisia, Pariisin lastensuojelupoliisin käsittelemiä tapauksia.